Emil Cedercreutz siluettitaiteilijana

Siluettitaiteilijana Emil Cedercreutz on luettavissa Suomen tunnetuimpien siluettitaiteilijoiden joukkoon. Hänen tuotantonsa on runsas. Yksistään Emil Cedercreutzin museon kokoelmissa on tallella noin 2000 Cedercreutzin leikkaamaa siluettia. Lisäksi 1900-luvun alkuvuosikymmenten kirjoissa ja lehdissä on suuri määrä hänen siluettikuvitustaan.

Cedercreutzin tiedetään itse leikanneen siluetteja 5-6-vuotiaasta asti. Lapsena häntä kiehtoivat erityisesti kotikartanon torpparien 140 hevosta. Niiden varjokuvat toimivat myös Emilin leikkikaluina. Cedercreutzilla oli horjumaton muototaju ja erinomainen taito käyttää perspektiivejä ja kuvata liikettä ja tunnelmia. Leikkaustaidostaan hän sai lempinimen ”Saksi Cedercreutz”. Paitsi perinteistä mustaa paperia, Cedercreutz käytti myös jonkin verran värillisiä siluettipapereita. Hänelle oli myös varta vasten tehty oma paperilaatukin.

”Kuinka onneton olisinkaan täällä yksinäisyydessäni ilman saksiani, kuinka köyhä ilman niitä! Ne ovat lapsuudestani saakka olleet rakkaimmat seuralaiseni, tukeneet minua, kun olen ollut sortumaisillani, sirotelleet kultaa arkeeni ja sytyttäneet juhlahetkieni soihdun. Aurinko on paistanut, missä saksineni olen vaeltanut, sakseni ovat antaneet elämän ulkonaisille ilmiöille lujat ääriviivat, ja yli maailman melun, läpi elämän kaikkien vaarojen ovat ne auttaneet minua kantamaan yksinkertaisen ja lapsenmielisen sieluni kohti uusia saavutuksia ja uusia kukkivia keväitä. Minun sakseni!”

Emil Cedercreutzin siluettitaiteelle on vaikea löytää sopivaa vertauskohdetta, sillä sekä aihevalinnoissaan että niiden teknisessä toteuttamisessa hän oli varsin omaperäinen mestari. Hän laajensi perinteisen muotokuvaleikkauksen impressionistiseksi, kansainvälisen jugendin dekoratiivisuutta ja japanilaisten puupiirrosten pinta- ja viivavaikutelmia hyväksi käyttäväksi taiteeksi.

Emil Cedercreutz käytti varsin monenlaista leikkaustekniikkaa. Hän pyrki pelkistetystä mustan pinnan ja sen ääriviivan muodostamasta kuvasta reliefimäiseen pinnan käsittelyyn. Se tapahtui leikkaamalla pintoihin kuvioita, jotka muodostivat voimakkaita valo- ja varjovaikutelmia. Näiden aikaansaamiseksi hän käytti taitavasti siluettipaperin ja taustapaperin välistä pinnan jakoa. Kun hän tällaiseen tekniikkaan vielä yhdisti tavan kiinnittää kuvapintaan huolellisesti leikattuja erillisiä, jopa erivärisiä palasia, pelkistetty siluetti muuttui värikkääksi paperimosaiikiksi, jossa värit tehostivat saksien jälkeä.

Muotokuva oli se aihepiiri, joka loi virikkeet siluettitaiteen yleistymiselle. Cedercreutz oli etevä muotokuvien leikkaaja. Kerrotaan, että ellei hän tuntenut jotakin tapaamaansa henkilöä, hän saattoi jälkeenpäin leikata henkilön piirteet varjokuvaksi ja tiedustella tuttaviltaan sitten kuka henkilö oli, ja useimmiten se näin selvisikin.

Kuvanveiston ohella siluettien leikkaus pysyi Emil Cedercreutzin elämänmittaisena harrastuksena. Jo vuonna 1900 hän oli julkaissut silueteista kuvakirjan ”En Bilderbok för ung och gammal” ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyi teos, jossa siluetein ja veistoskuvin oli kuvattu hevosta: ”Häststudier i skulptur och klippning”. Siluettikuvakirja naisista, ”Dikter om kvinnor”, ilmestyi vuonna 1901.

Oman kirjallisen tuotantonsa Emil Cedercreutz kuvitti lähes kokonaan silueteilla. Cedercreutz teki leikkaamalla kuvituksen lukuisiin aikakauslehtiin, tilapäisjulkaisuihin ja useiden kirjailijoiden teoksiin. Varsin usein hän lahjoitti kuvituksiaan erilaatuisia hyväntekeväisyystarkoituksia varten painettuihin julkaisuihin. Etenkin eläinten suojelu oli hänen sydäntään lähellä.

Lähteet:

Cedercreutz , E., 1939. Yksinäisyyttä ja ihmisvilinää.
Kava, R., 1994. Emil Cedercreutz – Satakunnan eurooppalainen.
Emil Cedercreutzin museo- ja kulttuurikeskuksen arkistot ja henkilökunta.